Ensimmäisenä päivänä yritin päättää, pitäisikö minun kertoa tälle kaverille, että olen ihastunut häneen.
Olikin keskellä työpäivää, emmekä olleet edes keskustelleet sinä päivänä, joten suunnitelmani oli vain pläjäyttää se kertomatta mitään todellista kontekstia sille, miksi päätin tehdä sen juuri sillä hetkellä.
Aluksi olin huolissani siitä, että vaikuttaisin aivan liian jyrkältä ja hyökkäävän satunnaiselta. Mutta keskusteltuani asiasta muutaman ystäväni kanssa, päätin vain tehdä sen.
Joskus tiistaina noin kello 15.00 lähetin mielivaltaisesti tekstiviestin kyseiselle miehelle ja tunnustin tunteeni. (Tiedoksi, häneltä kesti neljä tuntia vastata, mutta lopulta hänen vastauksensa oli positiivinen, jos ihmettelet).
Olen pahamaineinen tästä käytöksestä. En koskaan kaihda kertoa toiselle, miltä minusta tuntuu, vaikka sen tekeminen juuri sillä hetkellä ei ehkä olisikaan paras idea.
Olen tunnustanut tunteitani tyhjästä, hankalissa olosuhteissa, riitojen aikana ja kauan, kauan sen jälkeen, kun minut on jätetty. Ja kyllä, olen ollut joka kerta selvin päin.
Myönnän, että lopputulos ei ole aina ollut kovin hyvä, mutta se ei todellakaan ole estänyt minua tekemästä sitä. Itse asiassa tunnen itse asiassa itseni aika voimaantuneeksi taipumuksestani räksyttää.
En tykkää leikkiä pelejä.
…tiettyyn pisteeseen asti.
Kaikki tykkäävät hyvästä takaa-ajosta alussa. On aina hauskaa pitää toinen arvailussa flirttailevalla vitsailulla, epämääräisillä seksuaalisilla viittauksilla ja satunnaisella käsivarsien koskettelulla. En kaihda pientä salaperäisyyttä ja juonittelua.
Jonkin tietyn pisteen jälkeen kyllästyn kuitenkin siihen. Kyllästyn siihen, etten tiedä, mihin ”juttu” johtaa, johtaako se edes mihinkään, tai pitäisikö minun jatkaa tunne-energian panostamista siihen.
Siten parin viikon jälkeen kerron lähes aina miehelle, miltä minusta tuntuu. Se on vain osa luonnollista kehitystä minulle.
Minä osaan käyttää sanojani.
Kun teen päätöksen sanoa jotain, en koskaan kamppaile sen kanssa, miten sen tarkalleen sanoisin.
Olen ensinnäkin kirjailija ja käytän sanojani elääkseni, joten sanaleikit tulevat minulle aika luonnostaan.
Mutta toiselta tasolta pläjäytän tunteeni aina tarpeeksi aikaisessa vaiheessa ”suhdetta”, kun ne ovat vielä satunnaisia eivätkä ole täysin kehittyneet pakkomielteiseksi ihastukseksi (vielä), jolloin minun on helppo kontrolloida sitä, miten sanani sopivat yhteen tunteideni kanssa.
En odota siihen pisteeseen asti, kun en enää kestä ja räjäytän kaikki tunteet, jotka olivat kerääntyneet. Pidän asian kevyesti ja rennosti.
Hengitän vain syvään ja kerron hänelle, että olen ihastunut häneen, että nautin hänen kanssaan vietetystä ajasta ja haluaisin tehdä sitä enemmän. Ja toivon parasta.
Olen mieluummin hylätty kuin vedätetty.
Mulle liian pitkään vedätettynä oleminen on pahempaa kuin hylkääminen.
Olen mieluummin katkaissut tilanteen alkuunsa mahdollisimman pian kuin kärsin niistä tuskallisista viikoista, jolloin en tiedä, tarkoittaako hänen tekstiviestinsä sitä, että hän tykkää minusta vai että hänellä on vain tylsää.
Tiedän myös, miten nopeasti tunteeni voivat karata käsistä, joten haluaisin tietää mieluummin ennemmin kuin myöhemmin, pitäisikö minun aktiivisesti estää itseäni rakastumasta häneen.
Tosi monilla naisilla on vaikeuksia ilmaista tunteitaan, koska he pelkäävät joutuvansa tunteellisen naisen stereotypiaan.
Mutta onko se, että joku typerä, seksistinen idiootti pitää heitä ”hulluina”, oikeasti pahempaa kuin se, että heitä johdatellaan ja että tunteitasi loukataan syvästi…
Ei, ei se ole. Koska jos kaveri pitää minua hulluna, koska kerron tunteistani, hän on luultavasti syvältä, enkä halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan muutenkaan.
Tuntuu pirun hyvältä.
Jokainen sekunti, joka kuluu, kun ihastukseni ei tiedä, mitä tunnen häntä kohtaan, on sekunti liian pitkä.
Sanomatta jääneet tunteeni tukahduttavat minut – ne saavat minut tuntemaan, että salailen jotain, että minulla on valtava salaisuus, joka minun on saatava ulos elimistöstäni nyt heti tai muuten purkaudun.
En ole yleensä ahdistunut ihminen, mutta tunnen itse asiassa lamaannuttavaa ahdistusta, kun lykkään kertomaan kaverille, mitä tunnen häneen.
Kun sanat vihdoinkin sanotaan ulos, tunnen itseni paljon kevyemmäksi, onnellisemmaksi, rauhallisemmaksi. En melkein edes välitä, miten hän reagoi (no, ei, se on valhe – välitän kyllä), koska olen vain niin onnellinen, että olen saanut ajatuksen ulos elimistöstäni.
En pystyisi pidättelemään, vaikka yrittäisin.
Ja uskokaa minua, olen yrittänyt. Todella pirun kovasti. En vain pysty siihen.
Aina kun yritän leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa pidempään kuin päässäni varaamani ajan, minusta tulee niin levoton ja jännittynyt.
Olen aivan liian utelias ollakseni sinut sen kanssa, etten vain voi olla tietämättä jostain asiasta.
Kaverini ovat kutsuneet minua hulluksi. He ovat sanoneet, että minun ei pitäisi painostaa asioita, että minun pitäisi vain odottaa hetki ja nauttia kosiskeluprosessista, ”puhumisesta”, siitä, mitä helvettiä tämän miehen ja minun välillä tapahtuu.
Mutta olen kärsimätön. Jos pidän sinusta, pidän sinusta, ja jumalauta aion kertoa sen sinulle.