Miten lentosaurukset lensivät?

Käy näyttelyssä kokeilemassa pterosaurusten aerodynamiikan periaatteita interaktiivisessa virtuaalitunnelissa.
© AMNH/D. Finnin

Lennon avulla lentosaurukset pystyivät kulkemaan pitkiä matkoja, hyödyntämään uusia elinympäristöjä, pakenemaan saalistajia ja syöksymään ylhäältä alas saaliinsa kimppuun. Ne levisivät kaikkialle maailmaan ja haarautuivat valtavaksi joukoksi lajeja, mukaan lukien suurimmat koskaan siipensä ottaneet eläimet.

LENTÄMISEKSI

Kuten muutkin lentävät eläimet, lentosauruksetkin tuottivat siipiensä avulla nostetta. Niiden täytyi suorittaa samantyyppisiä liikkeitä kuin lintujen ja lepakoiden, mutta niiden siivet kehittyivät itsenäisesti ja kehittivät oman erillisen aerodynaamisen rakenteensa.

Nemicolopterus crypticus löydettiin hiljattain Koillis-Kiinasta, alueelta, joka oli aikoinaan täynnä kosteikkoja, järviä ja metsiä. Tämä pikkuruinen lentolisko on saattanut syöksyä metsien halki metsästämään hyönteisiä.
© AMNH 2014

Pterosaurukset lensivät eturaajoillaan. Niiden pitkät, kapenevat siivet kehittyivät samasta ruumiinosasta kuin meidän käsivartemme. Kun lentosaurusten käsivarsien ja käsien luut kehittyivät lentämistä varten, ne pidentyivät, ja yhden sormen – meidän rengassormiamme vastaavan – luista tuli poikkeuksellisen pitkiä. Kuten laivan masto, nämä luut tukivat siipipintaa, ohutta iholäppää, joka oli purjeen muotoinen.

SIIVENLUUT

Vaikka monet eläimet voivat liukua ilmassa, lentoliskot, linnut ja lepakot ovat ainoat selkärankaiset, jotka ovat kehittyneet lentämään räpyttelemällä siipiään. Kaikki kolme ryhmää polveutuvat maassa eläneistä eläimistä, ja niiden siivet kehittyivät samalla tavalla: niiden eturaajat muuttuivat vähitellen pitkiksi, sinisävyisiksi ja aerodynaamisiksi.

Keskikokoinen Istiodactylus kehittyi liitukaudella, ja sen aikalaisiin kuuluivat suurimmat koskaan tunnetut lentävät eläimet, kuten Pteranodon longiceps ja Quetzalcoatlus northropi.
© AMNH 2014

Suuret lentoliskot tarvitsivat vahvoja raajoja päästäkseen irti maasta, mutta paksut luut olisivat tehneet niistä liian painavia. Ratkaisu? Lentoliskon siipiluut olivat onttoja putkia, joiden seinämät eivät olleet pelikorttia paksumpia. Lintujen luiden tapaan ne olivat joustavia ja kevyitä, mutta niitä vahvistivat sisäiset tukijalat.

SIIPIEN SISÄLLÄ

Uudet löydöt osoittavat, että lentosaurusten siipikalvot olivat muutakin kuin pelkkiä iholäppiä. Pitkät kuidut ulottuivat siipien etupuolelta taaksepäin muodostaen sarjan stabiloivia tukia, joten kalvoja voitiin venyttää kireälle tai taittaa kokoon viuhkan tavoin. Erilliset lihassäikeet auttoivat lentoliskoja säätämään siipiensä kireyttä ja muotoa, ja suonet ja valtimot pitivät siivet veriruokinnassa.

Rhamphorhynchuksen pitkässä pyrstössä oli päässä jäykkä iholäppä, jota kutsuttiin siiveksi ja joka vakautti lentoa. Jotkut tutkijat arvelevat, että tämä kalvo oli kalan pyrstön tapaan sivuttain ja auttoi estämään keinumista puolelta toiselle. Toiset taas arvelevat, että se oli litteä kuin mela ja auttoi lentävää lentosaurusta hallitsemaan lentokorkeuttaan.
© AMNH 2014

Näyttelyssä on esillä Saksasta vuonna 2001 löydetty merkittävä Rhamphorhynchus muensteri -fossiili, jonka siipien kudokset ovat säilyneet niin hyvin, että tutkijat ovat pystyneet näkemään niiden rakenteen hienoja yksityiskohtia. Ultraviolettivalossa tutkijat havaitsivat verisuonten, lihasten ja siipeä jäykistävien pitkien kuitujen muodostamia ihokerroksia. Siipikalvon varjoisen värin vuoksi paleontologit kutsuvat tätä fossiilia nimellä Dark Wing.

Pterosaurukset-näyttelyssä on esillä huomionarvoinen fossiili Rhamphorhynchus muensteri, joka tunnetaan nimellä Dark Wing ja jonka avulla tutkijat ovat pystyneet näkemään hienoja yksityiskohtia pterosaurusten siipien rakenteesta.
© AMNH/D. Finnin