Pentobarbitaali
Pentobarbitaali löydettiin vuonna 1930, ja vaikka sitä ei enää pidetä ”anestesia-aineen” synonyyminä rotilla, se on edelleen yleisesti käytössä. Pentobarbitaali aiheuttaa annokseen liittyvää hengityslamaantumista ja kardiovaskulaarista masennusta. Wixson et al. (1987c) raportoivat suhteellisen vakaista sykkeistä ja valtimoverenpaineen keskimääräisen laskun 20 %:lla kontrollitasosta kahden tunnin arviointijakson aikana, kun pentobarbitaalia oli annettu 40 mg/kg IP-annoksena. Skolleborg et al. (1990) havaitsivat myös vakaan sykkeen ja laskevan valtimoverenpaineen keskiarvon kahden tunnin aikana 50 mg/kg annoksen jälkeen. Sekä Wixson ym. (1987c) että Buelke-Sam ym. (1978) raportoivat tutkimuksissaan samankaltaista hyperkapniaa, lievää asidoosia ja hypoksiaa. Skolleborg ym. (1990) vertasivat midatsolaamia/fentanyyliä/fluanisonia pentobarbitaaliin ja havaitsivat, että vaikka sydämen syke ja valtimoiden keskipaine olivat korkeammat pentobarbitaalilla, sydämen ulostulovoima oli huomattavasti pienempi ja myös lihaskudoksen perfuusio heikkeni.
Varpaiden noston käyttö anestesiasyvyyden arvioinnissa on ongelmallista. Haberham ym. (1998) luonnehtivat varpaiden vetäytymistä epäluotettavaksi ainoana anestesiasyvyyden indikaattorina pentobarbitaalilla ja päättelivät, että se ei korreloi hyvin tajunnan tason kanssa. Field ja muut (1993) ehdottivat, että yritys poistaa vaste varpaiden nipistämiseen hypnoottisten aineiden läsnä ollessa voi johtaa anestesia-aineen yliannostukseen, ja korostivat, että useita eri toimenpiteitä, kuten lihasten rentoutumista, palpebral-refleksiä ja vatsan nipistämistä, hännän nipistämistä ja sarveiskalvon nipistämistä olisi käytettävä tässä järjestyksessä anestesian syvyyden lisäämisen indikaattoreina. Nämä kommentit heijastavat hypnoottisten aineiden suhteellisen kapeaa turvallisuusmarginaalia ja niiden analgesian puutetta, kun niitä käytetään monoanesteetteina.
Pentobarbitaalia annetaan yleensä annoksina 30-60 mg/kg IP, (Buelke-Sam ym., 1978; Wixson ym., 1987a-d; Skollenborg ym., 1990; Haberham ym., 1998). Pentobarbitaalin kantaliuokset on laimennettava, jotta annos voidaan mitata tarkasti. Kirurginen anestesia kestää 15-60 minuuttia, ja toipuminen kestää useimmissa tapauksissa 2-4 tuntia (Flecknell, 1996d). Toistuvia pentobarbitaaliannoksia voidaan antaa 20-25 prosenttia alkuperäisestä annoksesta anestesian täydentämiseksi tai pidentämiseksi. Ajoittaiset bolusinjektiot johtavat kuitenkin yleensä epätasaisiin anestesiatasoihin, ja kirjoittajan kokemuksen mukaan kuolleisuus korreloi suoraan lisäannosten määrän kanssa. Jatkuvaa laskimonsisäistä infuusiota on kuvattu (Seyde ym., 1985; Davis, 1992). Vaihtoehtoinen menetelmä pitkäkestoisen pentobarbitaalipuudutuksen aikaansaamiseksi on pentobarbitaaliannoksen antaminen mahansisäisesti sen jälkeen, kun induktio on saatu aikaan IP-injektiona (Zambricki ja D’Alecy, 2004). Pentobarbitaalin osalta yleiset annossuositukset ovat vain suuntaviivoja, ja annokset on optimoitava iän, sukupuolen, kannan ja erityistoimenpiteiden mukaan. Lisäkomplikaatioita aiheuttaa se, että pentobarbitaalin koostumus ja pitoisuus voivat vaihdella valmistajien välillä. Vaikka pitoisuuserot voidaan ratkaista etikettien lukemisen avulla, formulaatioerot ovat hienovaraisempia, ja on viisasta arvioida tuntematon tuote ennen käyttöä. Roughan et al. (1999) raportoivat, että vastaavilla pentobarbitaaliannoksilla naarasrotilla oli suurempi hengityslama kuin uroksilla. Tämän havainnon vahvistivat Zambricki ja D’Alecy (2004), jotka mittasivat pentobarbitaalipitoisuuksia plasman pentobarbitaalipitoisuuksia uros- ja naarasrotilla Sprague-Dawley-rotilla vastaavien annosten jälkeen ja havaitsivat, että pentobarbitaalipitoisuudet olivat korkeammat ja että pentobarbitaalipitoisuuden lasku oli hitaampaa naarailla kuin uroksilla. Wixson ja Smiler (1997) huomauttavat, että rotat, jotka ovat syöneet tunnin sisällä injektiosta, reagoivat pentobarbitaaliin epätyydyttävämmin induktioajan, anestesian syvyyden ja toipumisajan suhteen kuin eläimet, jotka ovat olleet paastonneet.
Roughan ym. (1999) tutkivat buprenorfiinin vaikutuksia, kun se annettiin annoksina 0 %.05 mg/kg 1 tunti ennen pieniä (36 mg/kg), keskisuuria (48 mg/kg) ja suuria (60 mg/kg) pentobarbitaaliannoksia, ja havaitsivat, että buprenorfiini lisäsi kirurgista anestesiaa ja toipumisaikaa sekä vähensi hengitysnopeutta kussakin tapauksessa.
Pentobarbitaali on käyttökelpoinen lääkeaine, mutta sillä on minimaalinen analgesia turvallisilla annoksilla ja pitkä toipumisaika, jonka yhteydessä lämmönsäätely on heikentynyt (Wixson ym, 1987c). Jopa eläimet, jotka näyttävät toipuneen hyvin lämmitetyssä häkissä, eivät välttämättä pysty ylläpitämään ruumiinlämpöä, kun ne palautetaan kotihäkkiinsä. Tästä syystä pentobarbitaalista toipuvat eläimet olisi arvioitava uudelleen 1-2 tunnin kuluessa kotihäkkiin palauttamisesta. Selviytymiskirurgisiin toimenpiteisiin voidaan käyttää mieluummin monia muita nukutusaineita, joilla on paremmat analgeettiset ja toipumisominaisuudet.