Yhdysvaltalaisen sotilaan ja tutkimusmatkailijan Zebulon Piken (1779-1813) uraa hallitsivat epäselvästi motivoituneet tutkimusmatkat Amerikan länteen. Erään näistä aikana hän yritti epäonnistuneesti kiivetä hänen mukaansa nimetylle Coloradon vuorelle, Pike’s Peakille.
Zebulon Pike oli samannimisen Yhdysvaltain armeijan majurin poika. Zebulon syntyi 5. tammikuuta 1779 Lambertonissa (nykyisessä Trentonissa), N.J. Hän liittyi isänsä komppaniaan kadettina ja hänet nimitettiin 20-vuotiaana yliluutnantiksi. Hän palveli armeijan mukana rajalla, mutta ei tehnyt erityistä jälkeä, kunnes kenraali James Wilkinson valitsi hänet johtamaan retkikuntaa Mississippi-joen alkulähteen löytämiseksi.
Pike lähti 9. elokuuta 1805 köliveneellä St. Louisista (Mo.). Hän pääsi 100 mailia Minnesotassa sijaitsevien St. Anthonyn putousten yläpuolelle ennen kuin talvi sulkeutui hänen 20 miehen seurueeseensa. Hän otti mukaansa muutamia miehiä, jotka kuljettivat tarvikkeita kelkoilla, ja päätti, että Leech-järvi oli mahtavan Mississippi-joen lähde. Hän oli väärässä; Itasca-järvi on todellinen lähde. Wilkinson ei ehkä välittänyt siitä, missä todellinen lähde sijaitsi. Huhut kertoivat, että Wilkinson käytti Pikea testatakseen brittien reaktiota amerikkalaisten tunkeutumiseen turkistarhaajamaahan. Vielä todennäköisempää oli tarina, jonka mukaan retkikunta oli koeajo, jolla Pikea testattiin Wilkinsonia lähempänä olevaa yritystä varten.
Palattuaan St. Louisiin Pike lähetettiin jälleen tähän ovelan Wilkinsonin lemmikkiretkikuntaan. Näennäisesti Piken tehtävänä oli tutkia Arkansas- ja Red-jokien latvavesiä ja ”lähestyä” Uuden Meksikon siirtokuntia. Kukaan ei ehkä koskaan saa tietää tarkalleen, mitä Wilkinsonin mielessä liikkui, mutta amerikkalaiskenraali, joka oli Espanjan palkattu salainen agentti, ei voinut olla pettämättä espanjalaisia. Jos Pikellä oli kysyttävää, hän oli liian hyvä ja tottelevainen upseeri vastustaakseen kenraalinsa käskyjä. Hän lähti liikkeelle 30. huhtikuuta 1806 pitäen mielessä Wilkinsonin mahdottoman kehotuksen olla aiheuttamatta hälytystä tai loukkaamatta espanjalaisia. Hän tiesi, etteivät Yhdysvaltojen ja Espanjan väliset suhteet niiden yhteisellä rajalla olleet koskaan olleet hyvät, mutta varsinkaan Meriwether Lewisin ja William Clarkin retkikunnan jälkeen vuosina 1804-1806.
Hetkellä, kun Pike teki valmistelujaan St. Louisissa, espanjalaiset vakoojat Yhdysvalloissa kiirehtivät sanomaa suunnitellusta marssista Meksikon Chihuahuaan, jossa Don Nemesio Salcedo y Salcedo piti päämajaansa Uuden-Espanjan pohjoisempien maakuntien ylipäällikkönä. Kenraali määräsi luutnantti Don Facundo Melgaresin johtaman ratsuväen joukon etenemään Santa Festä pohjoiseen, hakemaan intiaanien liittolaisia ja pysäyttämään Piken.
Pike siirtyi Pawnee-intiaanien kylistä Republican-joen varrella nykyisen Pueblon, Colin, alueelle ja yritti – tuloksetta – kiivetä Pike’s Peakille. Sen jälkeen hän tutki South Parkia ja Arkansas-joen alkupäätä Kalliovuoristossa ennen kuin hän kääntyi etelään etsimään Red Riverin lähdettä, kuten käskettiin. Pike ylitti Sangre de Cristo -vuoriston, pysähtyi Rio Granden Conejos-haaraan ja rakensi puuvillapuun hirsistä linnoituksen. Tämä oli Piken mukaan tarkoitettu puolustukseksi intiaaneja, ei espanjalaisia vastaan. Melgares ei löytänyt Pikea High Plainsin suurilta aukeilta alueilta, mutta eräs toinen espanjalainen osasto löysi. He tulivat Piken tukikohdan luo ja kutsuivat hänet kanssaan Santa Feen. Pike kertoi heille, että hän luuli olevansa Red Riverillä eikä Rio Grandella, mutta hyväksyi ”kutsun” ja lähti Santa Feen; täällä Melgares otti ohjat käsiinsä ja saattoi hänet Chihuahuaan.
Jos hän todella oli vankina, espanjalaiset kohtelivat Pikea hyvin. He kuitenkin takavarikoivat suurimman osan hänen papereistaan. (Hän onnistui kätkemään joitakin muistiinpanoja miestensa kiväärinpiippuihin.) Lopulta, vuoden poissaolon jälkeen, hänet palautettiin espanjalaisen saattueen saattamana Yhdysvaltoihin Natchitochesissa, La:ssa.
Piken nimi yhdistettiin nyt Wilkinsonin nimeen, ja nuoren tutkimusmatkailijan oli protestoitava syyttömyyttään suoraan sotaministeri Henry Dearbornille. Jälkimmäinen vapautti hänet kaikesta osallisuudesta espanjalaisia tai ketään muuta vastaan suunnattuun salaliittoon. Vaikka Piken mukanaan tuomat tiedot läntisistä tasankoalueista ja Kalliovuorista olivat hyödyllisiä, ne kalpenevat Lewisin ja Clarkin runsaiden ja yksityiskohtaisten päiväkirjojen rinnalla.
Pike jatkoi sotilasuraansa ja hänestä tuli majuri vuonna 1808 ja eversti vuonna 1812. Vuoden 1812 sodan puhjettua hänet ylennettiin prikaatikenraaliksi (1813) ja hän otti komentoonsa Yorkiin (nyk. Toronto) Kanadassa hyökänneet joukot. Hyökkäyksessä hän henkilökohtaisesti johti miehensä voittoon. Kiväärituli ja rantapatterit estivät amerikkalaisten joukkojen maihinnousun Yorkiin, kun hän otti henkilökohtaisesti komennon ja kertoi eräälle avustajalleen: ”Luojan tähden, en voi enää seistä tässä. Tulkaa, hypätkää veneeseeni.” Sitten hän johti hyökkäystä raskaasti puolustettuun kaupunkiin. Britit vetäytyivät, mutta räjäyttivät tarkoituksella ruutivarastonsa. Neljäkymmentä heidän omaa miestään kuoli räjähdyksessä yhdessä 52 amerikkalaisen kanssa. Lisäksi 180 amerikkalaissotilasta haavoittui, heidän joukossaan kenraali Zebulon Pike. Hän kärsi hirvittävistä kivistä, jotka olivat murtaneet hänen selkärankansa. Hänet siirrettiin veneeseen ja sitten lippulaiva Madisoniin, mutta hän eli tuskissaan tarpeeksi kauan kuullakseen voittoisien miestensa huudot ja saadakseen ottaa haltuunsa Britannian lipun, joka asetettiin hänen päänsä alle tyynyksi. Hän kuoli 27. huhtikuuta 1813.
Piken teos An Account of Expeditions to the Sources of the Mississippi. … (1810), vaikka se olikin kömpelösti koottu lehdistöä varten, onnistui vangitsemaan suuren osan amerikkalaisesta yleisöstä, joka oli utelias lännen suhteen. Myöhemmät painokset osoittautuivat luotettavammiksi ja vähemmän kaoottisiksi. Pikea kirjailijana on yhtä vaikea arvioida kuin Pikea tutkimusmatkailijana, sillä hän ilmeisesti pyrki asettamaan asiat parhaaseen mahdolliseen valoon. Näin ollen hänen kertomuksensa ei ole yhtä rehellinen teos kuin Lewisin ja Clarkin päiväkirjat. Silti Pike oli omistautunut amerikkalainen sotilas ja patriootti.
Lisälukemista
Piken ura on herättänyt monien lännen historioitsijoiden huomion, eikä hänen retkikunnistaan ole pulaa kirjoista ja artikkeleista. Oppinein elämäkerta on W. Eugene Hollon, The Lost Pathfinder: Zebulon Montgomery Pike (1949). Vähemmän tieteellinen on John Upton Terrell, Zebulon Pike (1968). Erinomainen painos Piken matkakertomuksista on Donald Jacksonin toimittama The Journals of Zebulon M. Pike, with Letters and Related Documents (1966). □