Klassinen Ateena (508-322 eaa.)
Vanha kasvatus
Vanha kasvatus klassisessa Ateenassa koostui kahdesta suuresta osasta – älyllisestä ja fyysisestä eli siitä, mitä ateenalaiset kutsuivat nimillä ”gumnastike” ja ”mousike”. Gumanstike oli fyysinen koulutus, joka heijasti sotilaallisia ihanteita – voimaa, kestävyyttä ja valmistautumista sotaan. Fyysisesti hyväkuntoinen keho oli ateenalaisille äärimmäisen tärkeää. Pojat aloittivat liikuntakasvatuksen joko peruskoulun aikana tai heti sen jälkeen. Aluksi he saivat opetusta yksityiseltä opettajalta, joka tunnettiin nimellä paidotribi. Lopulta pojat aloittivat harjoittelun voimistelukoulussa. Fyysistä harjoittelua pidettiin välttämättömänä ulkonäön parantamisen, sotaan valmistautumisen ja vanhuusiän hyvän terveyden kannalta. Toisaalta mousike oli yhdistelmä nykyajan musiikkia, tanssia, sanoituksia ja runoutta. Mousike tarjosi oppilaille esimerkkejä kauneudesta ja jaloudesta sekä harmonian ja rytmin arvostuksesta. Oppilaat kirjoittivat kynällä, jolla he kaiversivat vahalla päällystetylle taululle. Kun lapset olivat valmiita aloittamaan kokonaisten teosten lukemisen, heille annettiin usein runoutta ulkoa opeteltavaksi ja lausuttavaksi. Ateenalaiset arvostivat suuresti myös Hesiodoksen ja Homeroksen kaltaisia mytopoeettisia legendoja, ja heidän teoksiaan sisällytettiin usein opetussuunnitelmiin. Vanhassa opetuksessa ei ollut raskasta rakennetta, ja se sisälsi koulunkäyntiä vain alkeistasolle asti. Kun lapsi oli saavuttanut nuoruusiän, hänen muodollinen koulutuksensa päättyi. Siksi suuri osa tästä koulutuksesta oli epävirallista ja perustui yksinkertaiseen inhimilliseen kokemukseen.
Korkeakouluopetus
Korkeakouluopetus tuli Ateenassa merkittäväksi vasta noin vuonna 420 eaa. Sokrateksen (n. 470-399 eaa.) kaltaisten filosofien sekä ulkomaisten opettajien tuloon johtaneen sofistisen liikkeen myötä klassisessa Ateenassa siirryttiin vanhasta koulutuksesta uuteen korkeampaan koulutukseen. Tämä korkeampi koulutus laajensi klassisen Ateenan muodollista koulutusta, ja ateenalainen yhteiskunta alkoi arvostaa älyllisiä kykyjä enemmän kuin fyysisiä. Tämä muutos aiheutti kiistaa perinteistä ja nykyaikaista kasvatusnäkemystä edustavien henkilöiden välillä. Perinteistä näkemystä edustavat uskoivat, että ”älykköjen” kasvattaminen tuhoaisi ateenalaisen kulttuurin ja jättäisi Ateenan epäedulliseen asemaan sodassa. Toisaalta muutoksen kannattajat katsoivat, että vaikka fyysinen voima oli tärkeää, sen arvo suhteessa Ateenan valtaan vähenisi ajan myötä. Nämä henkilöt uskoivat, että koulutuksen tulisi olla väline, jolla kehitetään koko ihmistä, myös hänen älyllistä mieltään. Korkeakouluopetus voitti, ja keskiasteen ja keskiasteen jälkeisten koulutusasteiden käyttöönotto tarjosi jo olemassa olleelle vanhalle koulutukselle (gumnastike- ja mousike-peruskoulutukselle) suuremman rakenteen ja syvällisyyden. Tarkemmin kohdennettuihin opintoaloihin kuuluivat matematiikka, tähtitiede, harmoniikka ja murre – kaikki painottaen opiskelijan filosofisen oivalluksen kehittymistä. Oli välttämätöntä, että yksilöillä oli kyky ottaa tietoa joltakin alalta ja soveltaa sitä logiikkaan ja järkeen perustuvaan ymmärrykseen.
Varallisuudella oli keskeinen rooli klassisessa ateenalaisessa korkeakoulutuksessa. Itse asiassa yksilön saaman korkeakoulutuksen määrä riippui usein perheen kyvystä ja halusta maksaa tällainen koulutus. Korkeakoulutuksen virallisia ohjelmia opettivat usein sofistit, jotka veloittivat opetuksestaan. Itse asiassa sofistit esittelivät opetusohjelmiaan mainosten avulla yrittäessään tavoittaa mahdollisimman monta asiakasta. Näin ollen useimmissa tapauksissa vain ne, joilla oli varaa maksaa hinta, saattoivat osallistua. Näin ollen talonpoikaisluokkaan kuuluvilla henkilöillä (joilla ei ollut pääomaa) oli taloudellisesti rajalliset mahdollisuudet saada koulutusta. Myös naiset ja orjat eivät voineet saada tällaista koulutusta. Yhteiskunnalliset odotukset eristivät naiset kotiin, ja yhteiskunnan uskomus heidän älyllisistä kyvyistään johti siihen, että naisilla oli vain vähän tai ei lainkaan mahdollisuuksia muodolliseen koulutukseen. Myös orjat eivät päässeet koulutukseen, koska he olivat orjia. Itse asiassa heiltä kiellettiin Ateenassa laillisesti koulutus. Rooman valtakuntaan liittymisen jälkeen varakkaat roomalaiset käyttivät usein koulutettuja kreikkalaisia orjina. Nämä orjat olivat varakkaiden roomalaisten ensisijainen koulutustapa, ja tämä koulutus johti kreikkalaisen kulttuurin jatkumiseen antiikin Roomassa.
Klassiset ateenalaiset kasvattajat
Isokrates (436 – 338 eaa.)
Isokrates oli vaikutusvaltainen klassinen ateenalainen puhuja. Ateenassa varttuminen altisti Isokrateen jo nuorena Sokrateksen ja Gorgiaksen kaltaisille kasvattajille ja auttoi häntä kehittämään poikkeuksellista retoriikkaa. Iän karttuessa ja hänen ymmärryksensä kasvatuksesta kehittyessä Isokrates sivuutti taiteiden ja tieteiden merkityksen ja uskoi retoriikan olevan avain hyveellisyyteen. Koulutuksen tarkoituksena oli tuottaa kansalaistehokkuutta ja poliittista johtajuutta, ja siksi hänen kasvatusteoriansa kulmakiveksi muodostui kyky puhua hyvin ja suostutella. Tuohon aikaan ei kuitenkaan ollut olemassa mitään tiettyä opetussuunnitelmaa korkeakouluopetusta varten, ainoastaan jatkuvasti matkustavien sofistien olemassaolo oli tiedossa. Vastauksena tähän Isokrates perusti retoriikan koulunsa noin vuonna 393 eaa. Koulu oli vastakohta Platonin akatemialle (n. 387 eaa.), joka perustui pitkälti tieteeseen, filosofiaan ja dialektiikkaan.
Platon (428 – 348 eaa.)
Platon oli klassisen Ateenan filosofi, joka opiskeli Sokrateen alaisuudessa, ja hänestä tuli lopulta yksi hänen kuuluisimmista oppilaistaan. Sokrateen teloituksen jälkeen Platon lähti vihaisena Ateenasta, hylkäsi politiikan uran ja matkusti Italiaan ja Sisiliaan. Hän palasi kymmenen vuotta myöhemmin ja perusti koulunsa, Akatemian (n. 387 eaa.), joka sai nimensä kreikkalaisen sankarin Akademoksen mukaan. Platon piti koulutusta menetelmänä tuottaa kansalaisia, jotka pystyivät toimimaan Ateenan kansalaisyhteisön jäseninä. Eräässä mielessä Platon uskoi, että ateenalaiset voisivat saada koulutusta yhteisön jäsenenä olemisen kokemusten kautta, mutta hän ymmärsi myös tarkoituksellisen koulutuksen eli korkeamman koulutuksen merkityksen kansalaishyveen kehittymiselle. Näin hän perusteli Akatemian – jota usein pidetään ensimmäisenä yliopistona – perustamista. Juuri tässä koulussa Platon keskusteli suuresta osasta koulutusohjelmaansa, jonka hän hahmotteli tunnetuimmassa teoksessaan Tasavalta. Kirjoituksessaan Platon kuvaa tiukkaa prosessia, joka ihmisen on käytävä läpi saavuttaakseen todellisen hyveellisyyden ja ymmärtääkseen todellisuuden sellaisena kuin se todellisuudessa on. Tällaisen saavutuksen edellyttämään koulutukseen kuului Platonin mukaan peruskoulutus musiikissa, runoudessa ja fyysisessä harjoittelussa, kahdesta kolmeen vuotta pakollista sotilaskoulutusta, kymmenen vuotta matemaattista tiedettä, viisi vuotta dialektiikan koulutusta ja viisitoista vuotta käytännön poliittista koulutusta. Niistä harvoista henkilöistä, joilla oli valmiudet saavuttaa tällainen taso, tulisi filosofikuninkaita, Platonin ihannekaupungin johtajia.
Aristoteles (384 – 322 eaa.)
Aristoteles oli klassinen kreikkalainen filosofi. Aristoteles syntyi Stagirassa, Halkidiksessä, mutta liittyi Platonin Ateenan akatemiaan teini-ikäisenä ja pysyi siellä yhdeksäntoistavuotiaaksi, josta hän vetäytyi Platonin kuoleman jälkeen. Hänen lähtönsä Akatemiasta merkitsi myös hänen lähtöään Ateenasta. Aristoteles lähti liittyäkseen Akatemian entisen oppilaan Hermeiaksen seuraan, josta oli tullut Atarneuksen ja Assoksen hallitsija Anatolian (nykyisen Turkin) luoteisrannikolla. Hän pysyi Anatoliassa, kunnes vuonna 342 eaa. hän sai makedonialaiselta kuningas Filippukselta kutsun ryhtyä hänen kolmetoistavuotiaan poikansa Aleksanterin kasvattajaksi. Aristoteles hyväksyi kutsun ja muutti Pellaan aloittaakseen työnsä pojan kanssa, joka pian tunnettaisiin nimellä Aleksanteri Suuri. Kun Aristoteles muutti takaisin Ateenaan vuonna 352 eaa., Aleksanteri auttoi rahoittamaan Aristoteleen koulun – Lykeumin. Merkittävä osa lyseon toimintaa oli tutkimus. Koululla oli järjestelmällinen lähestymistapa tiedon keräämiseen. Aristoteles uskoi, että tutkimusta tekevien opiskelijoiden väliset dialektiset suhteet saattoivat haitata totuuden etsimistä. Niinpä suuri osa koulun toiminnasta keskittyi empiirisesti tehtyyn tutkimukseen.